Melankolia jorpakkoon

Ystävät, kaverit, sukulaiset...joukkoja, ihmisiä, persoonia. Elämääni kuuluu paljon ihmisiä...tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Osaan pidän yhteyttä säännöllisesti, päivittäin. Toisiin vain kerran vuodessa. Tämä ei vähennä näiden ihmisten tärkeyttä elämässäni. Jokainen tuo siihen oman mausteensa. On suolaisia kavereita ja makeita ystäviä...happamuudesta en niin välitä, mutta sitäkin esiintyy ja vivahteena sekin voi olla välillä mieluisaa. Elämäntilanteet muuttuvat, ajatusmaailmat ja arvotkin joskus. Elämä vanhentaa ja ehkä joitakin jopa viisastuttaa (mä tuskin kuulun tähän viisastuneiden joukkoon, mutta voihan sitä aina toivoa ;)).

Ja kaikkien näiden sanojen takana pohdin lähinnä sitä, että miksi näitä vivahteita ei arvosteta. Miksi joidenkin mielestä, jotta voi kuulua joukkoon tai tuttavapiiriin, ajatusmaailman pitäisi kohdata 100 prosenttisesti tai edes 40 prosenttisesti. Miksi ylipäänsä pitää kuulua johonkin joukkoon...? Mielestä tärkeintä on se, että tuntee itsensä tai jos ei tunne; opettelee tuntemaan itsensä, tietämään oman arvomaailmansa ja kunnioittamaan itseään. Kun oma arvomaailma on kohdallaan, pystyy mielestäni hyväksymään myös toisen arvomaailman ja elämänkatsomuksen ilman, että se tuntuu itsestään huonolta tai epämiellyttävältä.

Tähän mielestäni sopisi hyvä esimerkki hyvinkin läheltä itseäni...
Meitä on kolme siskosta. Olemme samasta muotista veistettyjä, vaikka sitä ei ehkä ulkoisesti heti uskoisikaan ;). Mutta silti olemme täysin erilaisia...Olemme yksilöitä, joista jokainen on elämänsä varrella tehnyt päätöksiä, joita ehkä joku meistä ei hyväksy, mutta hyväksyy silti. Miksi? Siksi, koska meidät on opetettu kunnioittamaan toisen mielipiteitä ja arvoja. Meidät on myös mielestäni opetettu olemaan skeptisiä ja omapäisiä omalla tavallaan. Ei itsepäisiä, vaan omapäisiä. Kiitos siitä vanhemmilleni. En sitten tiedä, että ovatko he tyytyväisiä siihen, että heillä on kolme itsepäistä...eiku siis...omapäistä tytärtä. ;-D Mutta siis, se että joku meistä tekee toisen mielestä väärin tai hullunkurisesti ei vähennä tunteita, välejä tai arvoa toistemme silmissä. Se vaan on elämää.

Ihmiset ottavat kaiken niin kauhean vakavasti nykyään..."loosen up bro"...eläkee iisimmin ja nauttikaa kaikesta. Ja kun sanon kaikesta, tarkoitan myös sitä...ihmisen elämä on lopunperin niin hirveän lyhyt. Parhaassakin tapauksessa vaan sellaset 120vuotta. Nauttikaa kynttilöistä, auringosta (silloin kun se pilkahtaa tähän harmauteen), lapsista, ruohonkorresta, joka pilkahtaa vihreänä lumen keskeltä. Asian ei tarvitse olla iso, jotta siitä pystyisi nauttimaan. Tällä hetkellä katson lammasta silmiin ja hymyilen. Eikö elämä ole elämisen arvoista ja ihanaa...heitetään melankoliat jokeen ja kuten Frank Pappa aikoinaan totesi "rakastelkaa toisianne."