Tajunnan virtaa

Viimeisimpänä blogipäivityksenä lupasin kertoa kun tajuan jotain. No mä tajusin tossa äsken jotain...*hehkulamppu pään päällä* Mä olen hieman hukassa itseni kanssa. Tai siis kyllä mä tiedän kuka mä olen ja mitä mä teen, mutta ne fiilikset on vähän hukassa.
Mitä rakkaus on? Mitä kaipuu on? Miksi olo on vaan aina näin viikonloppuisin niin tyhjä?

Rakkaus...niin...se iso sana, jota moni pelkää ja varoo. Rakkautta on niin monenlaista. On rakkaus lapsia kohtaan, niin sanottu äidinrakkaus. Lemmikkieläimiäkin rakastetaan. On rakkaus esineitä kohtaan; taloa, kuvaa tai vaikkapa tärkeää posliiniankkaakin voi siis rakastaa. Sitten on se rakkaus joka syttyy ja palaa kahden aikuisen ihmisen välillä. Ja mulla tulee tässä dilemma, että olenko mä ikinä oikeesti kokenut tätä rakkautta vai onko kyse ollut vaan äidinrakkaudesta. Yeah, eikö kuulostakin ihanalta. Suorastaan, niin no kummalliselta ja sekavalta. Vai kuoliko se rakkaus joka joskus oli olemassa miestä kohtaan? Vai oliko sitä? Kertooko se, että joudun ylipäänsä miettimään asiaa, sen että en ole oikeasti tuntenut rakkautta...Taas lisää asioita joita joutuu pohtimaan pienessä päässään.

Odotanko mä liikoja...siis rakkaudelta. Olisi ihanaa, jos joku vaan sais jalat alta...onko sellasta oikeesti? Kestääkö sellainen? Ja jos sellaista on, niin uskaltautuuko siihen lähteä mukaan?

Mutta näihin mietteisiin taas. Mä jään odottamaan sitä mun ritaria valkealla ratsulla. Mun ritarilla vaan on allaan HD. Tukkaa ei ole ja pukinparta ois aika jees. Huumorillahan siitä taas selvitään eikös juu. ;-)

Tällä tyypillä on tukka ja HD:kin puuttuu, mutta mikä parta!

Läheisyys

Pohdiskelin tuossa kirjoitettuani tuon edellisen tekstin, että enhän mä yksin ole. Mulla on kolme ihanaa lasta ja yks kappale erittäin läheisyyden kaipuista karvaturria, joka mm. öisin tuppaa viereen nukkumaan. Mietin myös sitä, että luultavasti se yksinäisyys kumpuaa lähinnä vain siitä läheisyyden kaipuusta. Ja joo, kyllähän sitä saa lapsia halailla niin paljon kuin sielu sietää, mutta sitä kaipaa sitä aikuisen ihmisen kosketusta...(lukija huom: vaikka koira nukkuukin vieressä, niin se ei kuitenkaan aja ihan samaa asiaa. :-p).

Läheisyys, yksinäisyys, rakkaus, seksi. Nämä on niin helppo sotkea toisiinsa...sitä on välillä ihan hukassa, että mikä se on se fiilis, joka nyt oikeasti tuntuu. Seitsemän vuotta suhteessa eläneenä sitä ehkä kaipaa myös sitä aikuista juttuseuraa. Olen ruvennut hirveästi juttelemaan itsekseni ja koiralle. Höperöksi ehkä tulossa. Toisaalta kaikki ystävät tietävät, että hoöperöhän mä olen. ;)

Mutta tässä kun on aikaa iltaisin pohdiskella, niin voin miettiä näitä fiiliksiä ja tuntemuksia ja kertoa teille lisää sitä mukaa kun tajuan niistä jotain...yeah right... :D

Yksinäisyys

Kuudetta viikkoa kipeänä. Tänään oli taas huonompi päivä, oli varmaan hieman lämpöä...onneksi ei ehdi mittaamaan, tulis vaan entistä kipeämpi olo. Tälläsenä päivänä sitä miettii, että voikun olis se joku toinen tossa sohvalla vieressä. Joku joka ehkä lähtis käyttämään koiraa. Joku joka sanoisi; "Rakas, lepää sä. Mä hoidan kyllä iltatoimet." Joku joka ottaisi kainaloon, rutistaisi ja suukottaisi otsaa. Vaan ei ole...silloin se iskee: Yksinäisyys.

Eräs hyvä ystäväni juuri totesi, että pitäisi ottaa iisimmin ja levätä. Kroppa ei kestä jatkuvaa vouhkaamista. Eihän se kestä, mutta ehkä tunteetkin on helpompi käsitellä vouhottaessa ja mennessä. Ei pysähdy, ei tarvitse miettiä mitä tekee ja miten tekee. Tekee vaan, painaa eteenpäin, sitkeesti. Enhän mä ole heikko, mä olen vahva ja itsenäinen nainen. Ja PAM se iskee tajuntaan: Enkö mä välillä vaan sais olla se heikko ja käpertyä siihen kainaloon...no mihin helvetin kainaloon...ku ei sitä ole. Pitääkö mun pistää lehteen ilmoitus; "Etsitään hyvältä haisevaa, mukavaa käpertymispaikkaa. Ei tosikoille, ei lapsivihaajille, ei allergisille. Ei myöskään sitoutumisvimmaiselle, mutta ethän säikähdä jos sanon, että olet mukava."

Siinäpä ideaa...mutta saako silläkään yksinäisyyttä pois. Sekoitanko mä nyt rakkaudet ja yksinäisyydet keskenään. En ehkä tiedä, joten tätä pitänee pohdiskella. Lähden nyt vouhkaamaan, siinä kun ei tartte ajatella.

Hyvää syntymäpäivää Hanna!

Noniin. Nyt sitten taas se tapahtui. Vuosi tuli lisää. Paitsi, että oikeesti vasta neljän aikaan iltapäivällä.

28...kolme lasta...eronnut...koira...velkaa (paljon)...Mun mielestä tuo on aika hyvin tähän ikään saavutettu. Sitten kun on toiset 28 eletty niin ikää olis silloin niinkin paljon kuin 56. Mä toivon, että voin tuon ikäisenä katsoa elämää taaksepäin ja todeta kuinka hyvin asiat menikään. Välillä on nimittäin päiviä, kun tuntuu siltä, että mikään ei kiinnosta, lapset on hankalia, liikakilot kuvottaa, koirakaan ei opi mitään ja kaikki on päin helvettiä. Silloin pitäis aina pistää silmät kiinni, hengittää muutama kerta syvään ja kuvitella esim. tämä kuva mieleen.

Koomista...mä välillä oikein ihmettelen, että miten sitä jaksaakaan. Mutta sitten mä muistan, että miksi jaksan. Positiivisuus, huumori ja ilo. Mä en käsitä miten ihmiset jaksaa masentua. Se ei sovi mulle. Mua ahdistaa suru...siis sellainen ylitsepääsemätön suru ja murhe. Tai ehkä voisi sanoa, että murehtiminen ärsyttää mua. Ja välillä kun itsekin siihen sorrun, rupeaa masentamaan. Mullahan on kaikki niin helvetin hyvin, että ei vois oikeasti paremmin olla. Mulla on välillä ollut mulle tyypillinen iloisuus ja positiivisuus kadoksissa, mutta se on ruvennut taas pikkuhiljaa tulemaan enemmän omaksi osaksi minua. IhAnAa!

ainiin...sitten kun on oikein huono päivä, niin näitä kuvia katsellen ei voi muutakuin nauraa ja kiittää, että on näin mahtavia ihmisiä olemassa! Tänks kaverit!

Kuukausittaista päivittelyä...

Lupasin päivitellä blogiani. Ja tässä sitä nyt tulee taas löpinöitä.

Mä olen muuten kyllä ihan vakuuttunut siitä, että ihmisen elämä on aivan liian lyhyt, tunteja vuorokaudessa aivan liian vähän ja päiviäkin voisi olla muutama lisää viikossa...tietenkin niitä vapaapäiviä. ;)

Ajattelin että voisin tänne blogiini alkaa kirjoittamaan mietteitä ja ajatuksia omasta elämästä oikein niinkun todella. Asioita mitä pyörii päässä ja mitä tulee mietittyä päivittäin. Tiedän kuitenkin, että tätä lukee moni ja pelkään myös että moni voisi ajatuksistani loukkaantua. Toisaalta omia ajatuksianihan ne on eikä niistä olisi syytä loukkaantua, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Pitänee kokeilla.

Mutta ennenkuin kuitenkaan alan vakavia höpistä, tässä muutamia otoksia kuukauden varrelta.

Ylömummin mökillä urjalassa asustelee peikkokansaa. Tässä vain muutama kuvassa, koska koko kansan kuva meni ihan sumuraiseksi.

Orava leikki puussa. ja tuli jotenkin ihanan syksyinen kuva.

Chili käytiin hautaamassa mökille omenapuun juurelle. Oli kaunis ja raskas päivä. Ja tuntuu välillä edelleen aivan tautisen pahalta. Mutta Chilillä on nyt kaikki niin hyvin. Olet muistoissa rakas. <3

ja mun pieni iso mies täytti viis! Katsokaa tuota poseerausta. Mä en kestä, kun on söpö.

Taisin ehtiä...päivittämään, ennen päivän vaihtumista. Huomenna nimittäin tulee vuosia lisää. Pitänee keksiä jotain hauskaa sen kunniaksi.

Lööv end piis!