Hyvää syntymäpäivää Hanna!

Noniin. Nyt sitten taas se tapahtui. Vuosi tuli lisää. Paitsi, että oikeesti vasta neljän aikaan iltapäivällä.

28...kolme lasta...eronnut...koira...velkaa (paljon)...Mun mielestä tuo on aika hyvin tähän ikään saavutettu. Sitten kun on toiset 28 eletty niin ikää olis silloin niinkin paljon kuin 56. Mä toivon, että voin tuon ikäisenä katsoa elämää taaksepäin ja todeta kuinka hyvin asiat menikään. Välillä on nimittäin päiviä, kun tuntuu siltä, että mikään ei kiinnosta, lapset on hankalia, liikakilot kuvottaa, koirakaan ei opi mitään ja kaikki on päin helvettiä. Silloin pitäis aina pistää silmät kiinni, hengittää muutama kerta syvään ja kuvitella esim. tämä kuva mieleen.

Koomista...mä välillä oikein ihmettelen, että miten sitä jaksaakaan. Mutta sitten mä muistan, että miksi jaksan. Positiivisuus, huumori ja ilo. Mä en käsitä miten ihmiset jaksaa masentua. Se ei sovi mulle. Mua ahdistaa suru...siis sellainen ylitsepääsemätön suru ja murhe. Tai ehkä voisi sanoa, että murehtiminen ärsyttää mua. Ja välillä kun itsekin siihen sorrun, rupeaa masentamaan. Mullahan on kaikki niin helvetin hyvin, että ei vois oikeasti paremmin olla. Mulla on välillä ollut mulle tyypillinen iloisuus ja positiivisuus kadoksissa, mutta se on ruvennut taas pikkuhiljaa tulemaan enemmän omaksi osaksi minua. IhAnAa!

ainiin...sitten kun on oikein huono päivä, niin näitä kuvia katsellen ei voi muutakuin nauraa ja kiittää, että on näin mahtavia ihmisiä olemassa! Tänks kaverit!