Yksinäisyys

Kuudetta viikkoa kipeänä. Tänään oli taas huonompi päivä, oli varmaan hieman lämpöä...onneksi ei ehdi mittaamaan, tulis vaan entistä kipeämpi olo. Tälläsenä päivänä sitä miettii, että voikun olis se joku toinen tossa sohvalla vieressä. Joku joka ehkä lähtis käyttämään koiraa. Joku joka sanoisi; "Rakas, lepää sä. Mä hoidan kyllä iltatoimet." Joku joka ottaisi kainaloon, rutistaisi ja suukottaisi otsaa. Vaan ei ole...silloin se iskee: Yksinäisyys.

Eräs hyvä ystäväni juuri totesi, että pitäisi ottaa iisimmin ja levätä. Kroppa ei kestä jatkuvaa vouhkaamista. Eihän se kestä, mutta ehkä tunteetkin on helpompi käsitellä vouhottaessa ja mennessä. Ei pysähdy, ei tarvitse miettiä mitä tekee ja miten tekee. Tekee vaan, painaa eteenpäin, sitkeesti. Enhän mä ole heikko, mä olen vahva ja itsenäinen nainen. Ja PAM se iskee tajuntaan: Enkö mä välillä vaan sais olla se heikko ja käpertyä siihen kainaloon...no mihin helvetin kainaloon...ku ei sitä ole. Pitääkö mun pistää lehteen ilmoitus; "Etsitään hyvältä haisevaa, mukavaa käpertymispaikkaa. Ei tosikoille, ei lapsivihaajille, ei allergisille. Ei myöskään sitoutumisvimmaiselle, mutta ethän säikähdä jos sanon, että olet mukava."

Siinäpä ideaa...mutta saako silläkään yksinäisyyttä pois. Sekoitanko mä nyt rakkaudet ja yksinäisyydet keskenään. En ehkä tiedä, joten tätä pitänee pohdiskella. Lähden nyt vouhkaamaan, siinä kun ei tartte ajatella.