Tämän viikon keskiviikko iltana kävin Chilin kanssa iltakävelyllä. Hurjaa miten vajaassa viikossa olikin luonto muuttunut. Ei sitä ole sisältä ja roskismatkoilla huomannut, mutta kävelessä, vai pitäisikö sanoa raahautuessa klenkkaamalla eteenpäin, huomasin kaiken sen vihreyden. Ja voi kuinka ihanan raikas tuoksu oli ulkona ja kaiken kruunasi meidän oma satakieli lauluja laulellen tuossa pusikossa. Kyllä siinä tilanteessa mietin, että olisipa ystävä näkemässä, haistamassa ja kuulemassa tämän. Ymmärtäisikö hän, että kyllä kaupungissakin voi kasvaa ihana ihmisen alku. <3
Siinä kävellessä hitaasti eteenpäin tuli mietittyä monia asioita, siis silloin keskiviikkona. Kirjoitin kännykkään ihan ylös tärkeät jutut, joita pohdiskelin, koska tiesin, että en ehkä jaksaisi ja ehtisi enää kotiuduttuani (joskus osaan olla kaukaa viisas). Pohdin mm. sitä kuinka tärkeää on myös vanhemmalla iällä tulla huomatuksi ja kuinka kipeää se tekee, kun toinen ei enää huomaa. En puhu nyt itsestäni, vaikkakin tämä varmasti joskus koskettaa ehkä meitä kaikkia. Eräs ystäväni (varmaankin ehkä tunnistaakin itsensä, mene ja tiedä) on joutunut kokemaan paljon elämänsä aikana. Varmasti on ollut onnellisia aikoja, mutta paljon pahaakin on elämä tuonut tullessaan. Soisin tälle ystävälle ihanaa ja onnellista elämää, mutta miten sinä toiselle sitä annat. Pahaa oloa kun ei voi vain ottaa pois. Se pitää työstää ja käsitellä ja sitten kun se on myllätty tarpeeksi niin voi avata uuden lehden kirjasta ja toivottavasti täyttää ne mukavemmalla tekstillä. Ystäväni oli miehen kanssa vuosia, kunnes omasta halustaan lähti. Mies joka ilta ja aamu oli tekstiviestillä laittanut kuulumiset ja toivonut takaisin. Sitten tekstiviestin lähettämiset loppuivat...se sattui syvästi. Se oli sen sivun päätös. Sydämmeen koski se, että se joku ei enää huomioi. Se joku, jonka kanssa oli jaettu hyviä hetkiä. Ei se auta vaikka kuinka itselleen selittäisi tämän olevan parasta molemmille ja kaikille, se sattuu silti...aikansa se sattuu, mutta sitten se helpottaa. Jokainen meistä jollain tasolla kuitenkin kaipaa huomiota ja tajusin ystäväni uutisia kuullessani, että huomioinkaipuu ei lopu koskaan. Jokainen ihminen tarvitsee sitä tunnetta; olla haluttu ja huomioitu kumppaninsa toimesta.
Toinen iso asia, jota pohdiskelin kävellessäni illalla (jalka paketissa, pikku lenkillä ehtii muuten ihmettelemään ja ajattelemaan ihan järjettömän paljon asioita :-D ) oli äitiys, ääripäät ja miten nämä kohtaavat elämässä. Itse olen aika jämäkkä mielipiteitteni kanssa, mutta en jaksa ottaa stressiä, jos joku on eri mieltä tai tekee äitiyteen liittyvissä asioissa erilailla. Minusta ei ole hyviä tai huonoja äitejä. On äitejä, jotka imettävät; on äitejä, jotka kantavat ja hyssyttävät; on äitejä, jotka irrottautuvat aikaisemmin lapsesta kuin toiset; on äitejä.
Huono äiti on vasta, kun jättää lapsen heitteille, mutta silloinkin siihen on usein joku iso syy. Ehkä olen sinisilmäinen, mutta silloinkin toivon, että äitiä autetaan, että hän voisi olla taas hyvä äiti. On toki olemassa myös pahoja ihmisiä, mutta tekeekö se ihmisestä sittenkään huonon äidin? Koskaan ikinä en voisi sanoa kenellekään naiselle, että olet huono äiti. Kuten en sanoisi kenellekään, että olet huono koiranomistaja tai että et osaa maalata lainkaan. Minut on kasvatettu (kiitos äiti), kunnioittamaan erilaisuutta ja ylipäänsä hyviin käytöstapoihin. En ymmärrä, miten joku edes voi ajatella, että olisi hyväksyttävää sanoa toiselle ihmiselle tämän olevan huono äiti. Kyllähän se on mielipide, mutta osan mielipiteistä voi pitää itsellään. Voisin jopa sanoa, että omissa silmissäni tälläinen ihminen, joka sanoisi toista ihimistä huonoksi äidiksi/ihmiseksi, on itse kieroutunut jollain lailla. En vain voi ymmärtää avarakatseisuudestani huolimatta sitä, että joku näin voisi sanoa. Miten huonon äitiyden ylipäänsä määrittelee. Olenko minä ollut huono äiti ensimmäiselle tyttärelleni, koska imetin vain 6kk? Ja taasen mestariäiti pojalle, jota imetin 1½vuotta. Entäpäs Emma sitten...olenko jotain siltä väliltä, jos imetys lopahtaa nyt vuoden tienoilla. Mun mielestä on surullista, jos joku näin ajattelee oikeasti. Miten voin olla huono äiti toiselle ja toiselle hyvä äiti. Miksi kaikki asiat nyky-yhteiskunnassa pitää vetää äärimmäisyyksiin. Eikö kaikki voisi olla kohtuudella ja fiksusti. Miksi pitää imettä 3-vuotiaaksi tai miksi jotkut eivät halua imettää lainkaan? Pidän äärimmäisyyksiä melkein missä tahansa asiassa aika järjettömänä ja vaikeana asiana. Sellaisen ihmisen kanssa on vaikea olla, joka ei hyväksy mitään toista mallia. Tai ei sitä toista mallia tarvitse välttämättä hyväksyä, mutta välillä mielestäni ajatukset voi pitää itsellään. Sitä kutsutaan myös tahdikkuudeksi ja se tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä.
Ja sitten päästäänkin jo loppuviikon ohjelmaan (ja ajatuksiin), joka sanalla sanoen on ollut, noo...hieman vauhdikas. ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti