Kohtaaminen

Pikainen päivitys vain siitä, kuinka vaikeaa on kohdata ja myöntää, että ei pystykään kaikkeen. Tai siis kaikkeen siihen, mihin on ryhtynyt. Tänään on se päivä, kun tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan. Mä oon hienosti pudottanut painoa ja kuntoillut. Oon ylpeä siitä ja haluan jatkaa samalla radalla, mutta jos haluan jatkaa tästä eteenpäin, mun on myönnettävä, että aika ei vaan riitä kaikkeen. Kukaan ei pysty mulle tarjoamaan tunteja lisää vuorokausiin, joten on tyydyttävä siihen mitä on käytettävissä. Kouluhommat siis jäävät...mä tiedän, että moni varmaan pettyy mun päätöksiin. Enkä kiellä, että itsekin pettyisin, mutta ihmisellä on vain tietyt varannot ja mulla ne tuli tänään tiensä päähän.

Tulin kotiin Erikan harrastuksista vartin vaille kahdeksan illalla. Sitä ennen oli siis työpäivä takana, lastenhaku hoidosta, ruuanlaitto. Yhdeksältä kun vihdoin talo oli hiljainen ja pystyin keskittymään kouluhommiin, jaksoin tunnin pakertaa tehtävien parissa...tuloksena kaksi sivua täyttä sopaa ja monen monta jäi vielä kirjotettavaksi. Totesin, että en millään pysty hoitamaan taloutta, lapsia, töitä, koulua ja myös itseäni, yksin. Lastenhoidosta en ole valmis tinkimään enkä itsestäni. Saavutetuista eduista ei tingitä, toisinsanoen treenit on maksettu ja ne hoidetaan...tulen hyvälle tuulelle joka kerta kun saa hien pintaan...olen ollut terveempi kuin aikoihin. Työ on pakko hoitaa ja talous...no, eihän niitä pyykkejä kukaan muu laita pesuun ja puhtaita kaappiin. Ei tää vaan nyt toimi...joko olen työntekijä tai opiskelija, mut ei molempia. Olkoon paska tutkinto...niellään pettymys ja todetaan, että vitut tässä mitään helvetin supernaisia ollaan.

Kesän myrskystä...nyt tuli Hannan myrsky.