perjantai 29. tammikuuta 2010

Välirikko

Tulin kotiin, nappasin lehden ja menin pöntölle. Luin artikkelin aiheesta "Välit poikki vanhempiin" ja tunsin suurta surua ihmisiä kohtaa.

Artikkelissa puhuttiin siitä kuinka vanhempien ja lasten välit rikkoutuvat lasten ollessa aikuisuuden kynnyksellä ja lasten tehdessä elämässään omia valintoja. Isoja valintoja; eroamalla kirkosta, menemällä naimisiin ulkomaalaisen kanssa tai ilmoittamalla seksuaalisen suuntautumisensa. Ymmärrän, että vanhemmat haluavat lapsilleen parasta ja enemmän kuin mitä ehkä itse ovat saaneet. Mutta jos lapsi päättää erota omasta uskonnostaan tai ilmoittaa, että tykkääkin poikien sijasta tytöistä, niin mikä syy se on "erottaa" lapsi perheestään. Mä koen, että lapsen ja vanhemman suhde on enemmänkuin parisuhde. Naimisiin mentäessä sanotaan "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä"...lasten kanssa se on jotain paljon enemmän. Se on "paskassa ja pilvissä ja suunnatomassa huolessa". En voi kuvitella tilannetta, jossa voisin pistää välit poikki omiin lapsiini. Kyllä varmasti on hetkiä, kun hermot on riekaleina asiasta jos toisesta, mutta että katkaisisi suhteen lapseen kokonaan. Mua oikeesti oksettaa ajatus. Sehän kuitenkin lopunperin on niin, että minä vanhempana tai kuka tahansa vanhempana on kasvattanut lapsestaan sellaisen kuin on. Toki ympäristö ja yhteiskuntakin vaikuttaa siihen, mutta vanhemmat antaa lapselle niitä eväitä ja ajatuksia elämään. Mulle tärkeintä on se, että lapset oppivat hakemaan tietoa ja ajattelemaan omilla aivoilla. Minä tuen ja koitan ymmärtää mikä milloinkin lapseni aivoissa kiertää ja kujertaa. Minä olen se kallio, jolle voi kertoa kaiken. Mitä hemmetin väliä sillä on kuuluuko kirkkoon tai rupeaako muslimiksi. Mitä väliä sillä on, jos on homo tai jos päättääkin lääkärinopintojen sijasta ruveta taiteilijaksi. Se on lapsen valinta siinä vaiheessa. Ehkä tätäkin pitää miettiä positiivisesi niin, että miten paljon mielenkiintoisia keskusteluita sitä saakaan aikaiseksi, jos lapsi ilmoittaisi rupeavansa hare krishna liikkeen kannattajaksi. Kunhan lapsi tietää olevansa onnellinen valitsemallaan tiellä, se on se mikä merkitsee.

Ehkä mun on helppo ajatella näin, koska omat vanhemmat on aina sanoneet, että saan tehdä omat virheeni ja päätökseni. On toki asioita, joissa tiedän vanhempien olleen todella pettyneitä. He ovat kuitenkin nielleet kiukkunsa ja harminsa ja kyllä joskus myös ilmaisseet asian sanallisesti. Mutta silti olen saanut virheeni tehdä. Tatuoinnin ja lävistysten ottamiselle on pyöritelty silmiä, "välivuodesta" (jota muuten edelleen vietän jo kymmenettä vuotta) ei varmaankaan pidetty, uskon, että isä olisi halunut minusta sen insinöörin kuitenkin. Mutta mihinkään ei ole pakotettu...siis puhun nyt aikuisuuden saavuttamisen jälkeen. Mun on annettu olla oma itseni. En kiellä ettenkö koe joskus yhä edelleen paineita siitä, että miten vanhempia pitäisi miellyttää tai mitä he haluaisivat että tekisin. Mutta olen sen verran vuosien varrella oppinut, että myös he ovat inhimmillisiä ihmisiä ja tekevät virheitä ja mun mielestä vääriä päätöksiä. Arvostan heidän näkemystään ja kuuntelen, mutta teen omia valintoja.

Toivon, että omat lapseni myös arvostavat vanhempiaan, mutta toivon heidän ajattelevan ja päättävän itse mitä haluavat. Toivon, että omat mielipiteeni ei paina liikaa heidän päätöksissään. Toivon, että pystyn tukemaan heitä heidän mieltymyksissään (tätä minä joskus olen kaivannut omilta vanhemmiltani). Ts. jos tytär haluaa ruveta uimariksi tai harrastaa uintia vakavasti, hän harrastakoon hartioista huolimatta. Nää on näitä "Mä en koskaan tee, niinkuin omat vanhempani"- juttuja, joita jokainen käy läpi jossain vaiheessa elämää.

Mutta siis kai tän mun kirjoituksen pointti on se, että mä rakastan mun lapsia just sellaisina kuin ne on. Tää elämähän on yhtä mielipidettä vaan...Toivon, että pystyn antaa lapsilleni hyvät avaimet elämään, ajatuksiin ja mielipiteisiin. Ja vaikka mielipiteet eroaisivat omistani, minä hyväksyn sen.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Facebook down...

...Nooooouuuu...Miten mä nyt saan tietää mitä ystäväni ja tuttavani tekevät! :-D Kovin kovin sairasta etten sanois...vai onko? Miksi netin välityksellä pidettävä yhteys olisi yhtään sen huonompi tapa kuin puhelimella tai kasvotusten. Sama se kai missä ja miten sitä kertoo kuulumiset? Ja päinvastoin netin välityksellä saa katettua kaikki ystävät ja tutut kerralla.
Myönnän toki sen, että näin sosiaalisena ihmisenä tarvitsen myös sitä lähikontaktia...keskustellessa kasvotusten näkee ilmeet, kasvon pienen pienet nykäykset ja liikkeet, jotka kertovat ihan konkreettisesti enemmän kuin tuhat sanaa. Kirjoitetussa tekstissä puuttuu vivahteet, ainakin osittain. Tai ne jäävät helposti piiloon tai niitä ymmärretään helposti väärin. Ehkä siksi toisaalta vaikeat asiat olisi syytä aina puhua kasvotusten...vaikka se kirjoitettuna olisikin paljon helpompaa.
Toisaalta ehkä molempi parempi. Jos on vaikea asia, kirjoita se paperille ja sitten mene ihmisen eteen lukemaan se. Silloin siinä katettaisiin molemmat mahdollisuudet. hmm..pitääpä oikein miettiä asiaa ja ehkäpä kokeilla.

"Dou. Vitsi, että mutsi on dorka. On se hyvä, että sillä välillä välähtää."

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Voihan elämä

Ajattelin vähän muuttaa blogin ulkomuotoa...toivottavasti uusi ulkoasu miellyttää lukijoita ja kuvien katselijoita.

Mietin tossa tänään sängyssä päätä pidellen, että kun ahdistaa niin mitä ihminen tekee. Huomasin, että itselläni on kolme tärkeää asiaa, joita tulee tehtyä ahdistuksen ilmaantuessa. Ensimmäinen, joka luonnistuu vain lasten ollessa isällään on se, että lähden koirien kanssa kävelemään. Yleensä hyvin päämärättömästi...aikaa voi kulua tunti, kaksi, joskus viivyn reisulla neljäkin tuntia. Kävellessä ehtii miettimään, pohtimaan ja ihmettelemään. Asiat järjestyy päässä ainakin väliaikaisesti hyvin loogisesti ja väsymys lenkin lopussa auttaa pitämään ajatukset poissa. Toinen asia on tänne kirjoittaminen. Tiedän...blogissa on ollut hiljaista ahdistuksesta huolimatta. Mietin jopa sitä, että jos avaisin täysin uuden blogin ihan vain itselleni, jossa voisin kirjoittaa ilman huolta siitä, että ehkä ystäväni ja perheeni huolestuisivat hajatelmistani, mutta what the fuck...samahan se on, että kuuleeko ne asiat mun suusta tai täältä. Ja kyllä ne senkin tietää, että Hanna pärjää. Kolmas asia, johon välillä huomaan purkavani huolia on valokuvaus ja piirtäminen. Niitäkin on tullut kyllä liian vähän taas "harrastettua". Piirtämistä pitäisi harjottaa, että pysyisi touchi siihenkin hommaan. Mutta ihmisellä vaan valitettavasti rajattu määrä aikaa vuorokaudessa.

Mutta siis...olen yrittänyt taas pitää kameraa hollilla ja tässä muutamia otoksia talvesta.



 
 
 
 
 
 
 

sana mikä sana!


Fiiliksiä kuvaa jälleen aika hyvin eräs laulu etenkin eräs osa siitä.

Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana.



sunnuntai 3. tammikuuta 2010