torstai 31. joulukuuta 2009
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
Äidinkielen tunnilta opittua; otsikon voi kirjoittaa, kun teksti on valmis...niin no. tässä se on OTSIKKO.
Mistä sitä lainkaan alottaisi...
Olen saanut tai joutunut olemaan ihan yksikseen tässä muutaman päivän. Joo; koirat on kotona, joo; olen käynyt kylissä, mutta no...mulle yksin on sitä kun on yksin kotona ilman lapsia ja joutuu miettimään omaa elämää.
Ajatuksia ja hajatelmia liikkuu siksakkiin päässä. Kaikkea pianon hankinnan ja työpaikan vaihdon välillä. Ja näin vuoden kynnyksellä tietenkin risteilee taas mielessä iänikuinen kysymys itselleni, että "mitä minä haluan elämältäni?". Pitääkö sitä haluamaansa tavoitella kaiken uhalla ja muista piittaamatta? Onko avaruudessa elämää voisi kai myös kysyä. Niin sekavalta täällä omassa pääkopassa tällä hetkellä tuntuu.
Vuosi on taas kulunut. Luin tuossa edellisen vuodenvaihteen kirjoituksia ja naureskelin itsekseni, että eipä olla puusta pitkälle päästy, kun samoja mietteitä on edelleen ja TAAS! :D Mutta hei...sitä elämä kai on. Vanhan kertausta ja uuden opettelua. Mä vaan niin toivon, että olisin oppinut kerrasta tai parista...mä en niiii-in halua taas kerätä rippeitä luottamuksesta jostain huoneen pölyisimmästä nurkasta. Tai siis itseasiassa se luottamus...niin, se on kyllä hetkellisesti kadoksissa tän naisen elämästä. Sinisilmäisyys ja idioottimaisuus loppui nyt...tai se loppui tossa parisen kuukautta sitten. Saa olla viimeinen kerta, kun luotan idiootteihin. Toisaalta miten määritellään idiotismi...? Onko se verrannollinen älykkyysosamäärään vai voiko fiksukin ihminen olla idiootti? Mä olen sitä mieltä, että idiootteja voidaan olla kaikki, mutta olen myös sitä mieltä, että jos käyttäytyy kuin idiootti, niin sen voisi edes itselleen joskus myöntää ja pyytää ehkä anteeksikin. Jos nimittäin ihminen ei pysty myöntämään virheitään ja idioottimaisuuttaan, niin miten niistä vois oppiakaan.
Mutta mun täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa elämässä olen hävittänyt luottamuksen ihmisiin. Mä toivon, että tää on väliaikaista. Tai mä toivon, että eräs henkilö pystyisi sen luottamuksen mulle palauttamaan. Mä toivon, että ei tarvis pettyä. Mä toivon, että voisin taas luottaa. Mä toivon, että mulle ei puhuttais paskaa vaan ihan rehellisesti päin naamaa. Paljon asioita ja toivomisen varaa...Mun ei vaan enää tee mieli myötäillä. Haluan kapinoida...tai en mä itseasiassa halua edes kapinoida. Mä haluan vaan olla mä ja tehdä asiat niinku teen. Ainiin...niinhän mä taidan tehdäkin. En mä paljoa muita kuuntele, jos jotain olen päättänyt. Vaikka myönnän, että välillä vois kuunnella järjen ääntäkin...mun päässä sellasta ei tunnu aina olevan. Vai onko niin, että se järki on siellä, mutta siitä ei vaan välillä välitä. Vai elänkö mä vaan tunteella enkä järjellä. Toisaalta, jos elisin tunteella, tuskin olisin töissä toimistossa vaan tekisin jotain luovaa, käsillä. Ei välttämättä edes mitään konkreettista taidetta vaan esim. hieroisin tai auttaisin ihmisiä sairaalassa tai maalaisin seiniä...en mä oikeastaan edes tiedä. Mutta jotain konkreettista sitä tarvis tehdä. Ei tästä tuu mitään, kun tuntuu, että junnaa vaan paikoillaan.
Jospas se oliskin se lupaus, jota en lupaa tehdä uutena vuonna. Eli lupaan junnata vähemmän paikoillaan ja tehdä ne asiat, joihin olen päättänyt paneutua. Lupaan piirtää enemmän ensi vuonna. Lupaan rakastaa lapsiani entistä enemmän. Lupaan, että en edelleenkään valehtele rakastamilleni ihmisille (valkoiset valheet lapsille on eri juttu ;)). Lupaan olla edelleen hullu, minä ITSE. Lupaan rakastaa estoitta uutta ja tuntematonta ja syöksyä edelleen pää edellä joka paikkaan ja miettiä sitten vasta. Lupaan toisaalta myös harkita tekojani, ainakin jos se on vahingollista muille. Lupaan olla iloinen, pirteä oma itseni, niinä hetkinä, kun en ole kiukkuinen oma itseni.
Lupaan hullutella, hauskuutella, halata ja pussata.
Mä niin vaan rakastan elämää,
että en jaksa murjottaa
vaikka vituttaa.
Runollista. ;)
Vielä innostuneena tankarunoista. Tässä yksi teille kaikille:
Rakas elämä.
Rakastathan minua?
Rakkauttakin jaan.
Rakkautta saatavilla,
Elämän vitutukseen.
Hoihoi...ja heheh...vähän väsynyt runo, mutta siis kaikille varmaan kävi ilmi, mitä tää meinas. Mä haluan vastedeskin olla teidän kaikkien rakkaiden tukena aina kun vaan itse en tukea tarvitse.
RaaaaaKAStan!
Olen saanut tai joutunut olemaan ihan yksikseen tässä muutaman päivän. Joo; koirat on kotona, joo; olen käynyt kylissä, mutta no...mulle yksin on sitä kun on yksin kotona ilman lapsia ja joutuu miettimään omaa elämää.
Ajatuksia ja hajatelmia liikkuu siksakkiin päässä. Kaikkea pianon hankinnan ja työpaikan vaihdon välillä. Ja näin vuoden kynnyksellä tietenkin risteilee taas mielessä iänikuinen kysymys itselleni, että "mitä minä haluan elämältäni?". Pitääkö sitä haluamaansa tavoitella kaiken uhalla ja muista piittaamatta? Onko avaruudessa elämää voisi kai myös kysyä. Niin sekavalta täällä omassa pääkopassa tällä hetkellä tuntuu.
Vuosi on taas kulunut. Luin tuossa edellisen vuodenvaihteen kirjoituksia ja naureskelin itsekseni, että eipä olla puusta pitkälle päästy, kun samoja mietteitä on edelleen ja TAAS! :D Mutta hei...sitä elämä kai on. Vanhan kertausta ja uuden opettelua. Mä vaan niin toivon, että olisin oppinut kerrasta tai parista...mä en niiii-in halua taas kerätä rippeitä luottamuksesta jostain huoneen pölyisimmästä nurkasta. Tai siis itseasiassa se luottamus...niin, se on kyllä hetkellisesti kadoksissa tän naisen elämästä. Sinisilmäisyys ja idioottimaisuus loppui nyt...tai se loppui tossa parisen kuukautta sitten. Saa olla viimeinen kerta, kun luotan idiootteihin. Toisaalta miten määritellään idiotismi...? Onko se verrannollinen älykkyysosamäärään vai voiko fiksukin ihminen olla idiootti? Mä olen sitä mieltä, että idiootteja voidaan olla kaikki, mutta olen myös sitä mieltä, että jos käyttäytyy kuin idiootti, niin sen voisi edes itselleen joskus myöntää ja pyytää ehkä anteeksikin. Jos nimittäin ihminen ei pysty myöntämään virheitään ja idioottimaisuuttaan, niin miten niistä vois oppiakaan.
Mutta mun täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa elämässä olen hävittänyt luottamuksen ihmisiin. Mä toivon, että tää on väliaikaista. Tai mä toivon, että eräs henkilö pystyisi sen luottamuksen mulle palauttamaan. Mä toivon, että ei tarvis pettyä. Mä toivon, että voisin taas luottaa. Mä toivon, että mulle ei puhuttais paskaa vaan ihan rehellisesti päin naamaa. Paljon asioita ja toivomisen varaa...Mun ei vaan enää tee mieli myötäillä. Haluan kapinoida...tai en mä itseasiassa halua edes kapinoida. Mä haluan vaan olla mä ja tehdä asiat niinku teen. Ainiin...niinhän mä taidan tehdäkin. En mä paljoa muita kuuntele, jos jotain olen päättänyt. Vaikka myönnän, että välillä vois kuunnella järjen ääntäkin...mun päässä sellasta ei tunnu aina olevan. Vai onko niin, että se järki on siellä, mutta siitä ei vaan välillä välitä. Vai elänkö mä vaan tunteella enkä järjellä. Toisaalta, jos elisin tunteella, tuskin olisin töissä toimistossa vaan tekisin jotain luovaa, käsillä. Ei välttämättä edes mitään konkreettista taidetta vaan esim. hieroisin tai auttaisin ihmisiä sairaalassa tai maalaisin seiniä...en mä oikeastaan edes tiedä. Mutta jotain konkreettista sitä tarvis tehdä. Ei tästä tuu mitään, kun tuntuu, että junnaa vaan paikoillaan.
Jospas se oliskin se lupaus, jota en lupaa tehdä uutena vuonna. Eli lupaan junnata vähemmän paikoillaan ja tehdä ne asiat, joihin olen päättänyt paneutua. Lupaan piirtää enemmän ensi vuonna. Lupaan rakastaa lapsiani entistä enemmän. Lupaan, että en edelleenkään valehtele rakastamilleni ihmisille (valkoiset valheet lapsille on eri juttu ;)). Lupaan olla edelleen hullu, minä ITSE. Lupaan rakastaa estoitta uutta ja tuntematonta ja syöksyä edelleen pää edellä joka paikkaan ja miettiä sitten vasta. Lupaan toisaalta myös harkita tekojani, ainakin jos se on vahingollista muille. Lupaan olla iloinen, pirteä oma itseni, niinä hetkinä, kun en ole kiukkuinen oma itseni.
Lupaan hullutella, hauskuutella, halata ja pussata.
Mä niin vaan rakastan elämää,
että en jaksa murjottaa
vaikka vituttaa.
Runollista. ;)
Vielä innostuneena tankarunoista. Tässä yksi teille kaikille:
Rakas elämä.
Rakastathan minua?
Rakkauttakin jaan.
Rakkautta saatavilla,
Elämän vitutukseen.
Hoihoi...ja heheh...vähän väsynyt runo, mutta siis kaikille varmaan kävi ilmi, mitä tää meinas. Mä haluan vastedeskin olla teidän kaikkien rakkaiden tukena aina kun vaan itse en tukea tarvitse.
RaaaaaKAStan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)