"Äiti, mä haluan olla filmitähti."

Tässä mun filmitähtini. <3

Ja vielä se kakku....jota niin moni kaipasi näkeväksi:

Olen tyytyväinen lopputulokseen. :-D

Äitienpäivä 11.5.2008

Tässä ensin kuvia lämpimästä ja aurinkoisesta äitienpäivästä mummin mökillä:

Erika ja pidemmät jalatIsäni Emma sylissä. <3> Emma apila suussa..eikun taitaakin olla leivän pala. ;)

Näin lämmintä oli, että varpaat kasteltiin järvessä.
Äiti ja lapset vanhassa puutarhakeinussa.Iltapalan aika...eli makkaraa kehiin.

14.5.2008

Tämän viikon keskiviikko iltana kävin Chilin kanssa iltakävelyllä. Hurjaa miten vajaassa viikossa olikin luonto muuttunut. Ei sitä ole sisältä ja roskismatkoilla huomannut, mutta kävelessä, vai pitäisikö sanoa raahautuessa klenkkaamalla eteenpäin, huomasin kaiken sen vihreyden. Ja voi kuinka ihanan raikas tuoksu oli ulkona ja kaiken kruunasi meidän oma satakieli lauluja laulellen tuossa pusikossa. Kyllä siinä tilanteessa mietin, että olisipa ystävä näkemässä, haistamassa ja kuulemassa tämän. Ymmärtäisikö hän, että kyllä kaupungissakin voi kasvaa ihana ihmisen alku. <3

Siinä kävellessä hitaasti eteenpäin tuli mietittyä monia asioita, siis silloin keskiviikkona. Kirjoitin kännykkään ihan ylös tärkeät jutut, joita pohdiskelin, koska tiesin, että en ehkä jaksaisi ja ehtisi enää kotiuduttuani (joskus osaan olla kaukaa viisas). Pohdin mm. sitä kuinka tärkeää on myös vanhemmalla iällä tulla huomatuksi ja kuinka kipeää se tekee, kun toinen ei enää huomaa. En puhu nyt itsestäni, vaikkakin tämä varmasti joskus koskettaa ehkä meitä kaikkia. Eräs ystäväni (varmaankin ehkä tunnistaakin itsensä, mene ja tiedä) on joutunut kokemaan paljon elämänsä aikana. Varmasti on ollut onnellisia aikoja, mutta paljon pahaakin on elämä tuonut tullessaan. Soisin tälle ystävälle ihanaa ja onnellista elämää, mutta miten sinä toiselle sitä annat. Pahaa oloa kun ei voi vain ottaa pois. Se pitää työstää ja käsitellä ja sitten kun se on myllätty tarpeeksi niin voi avata uuden lehden kirjasta ja toivottavasti täyttää ne mukavemmalla tekstillä. Ystäväni oli miehen kanssa vuosia, kunnes omasta halustaan lähti. Mies joka ilta ja aamu oli tekstiviestillä laittanut kuulumiset ja toivonut takaisin. Sitten tekstiviestin lähettämiset loppuivat...se sattui syvästi. Se oli sen sivun päätös. Sydämmeen koski se, että se joku ei enää huomioi. Se joku, jonka kanssa oli jaettu hyviä hetkiä. Ei se auta vaikka kuinka itselleen selittäisi tämän olevan parasta molemmille ja kaikille, se sattuu silti...aikansa se sattuu, mutta sitten se helpottaa. Jokainen meistä jollain tasolla kuitenkin kaipaa huomiota ja tajusin ystäväni uutisia kuullessani, että huomioinkaipuu ei lopu koskaan. Jokainen ihminen tarvitsee sitä tunnetta; olla haluttu ja huomioitu kumppaninsa toimesta.

Toinen iso asia, jota pohdiskelin kävellessäni illalla (jalka paketissa, pikku lenkillä ehtii muuten ihmettelemään ja ajattelemaan ihan järjettömän paljon asioita :-D ) oli äitiys, ääripäät ja miten nämä kohtaavat elämässä. Itse olen aika jämäkkä mielipiteitteni kanssa, mutta en jaksa ottaa stressiä, jos joku on eri mieltä tai tekee äitiyteen liittyvissä asioissa erilailla. Minusta ei ole hyviä tai huonoja äitejä. On äitejä, jotka imettävät; on äitejä, jotka kantavat ja hyssyttävät; on äitejä, jotka irrottautuvat aikaisemmin lapsesta kuin toiset; on äitejä.
Huono äiti on vasta, kun jättää lapsen heitteille, mutta silloinkin siihen on usein joku iso syy. Ehkä olen sinisilmäinen, mutta silloinkin toivon, että äitiä autetaan, että hän voisi olla taas hyvä äiti. On toki olemassa myös pahoja ihmisiä, mutta tekeekö se ihmisestä sittenkään huonon äidin? Koskaan ikinä en voisi sanoa kenellekään naiselle, että olet huono äiti. Kuten en sanoisi kenellekään, että olet huono koiranomistaja tai että et osaa maalata lainkaan. Minut on kasvatettu (kiitos äiti), kunnioittamaan erilaisuutta ja ylipäänsä hyviin käytöstapoihin. En ymmärrä, miten joku edes voi ajatella, että olisi hyväksyttävää sanoa toiselle ihmiselle tämän olevan huono äiti. Kyllähän se on mielipide, mutta osan mielipiteistä voi pitää itsellään. Voisin jopa sanoa, että omissa silmissäni tälläinen ihminen, joka sanoisi toista ihimistä huonoksi äidiksi/ihmiseksi, on itse kieroutunut jollain lailla. En vain voi ymmärtää avarakatseisuudestani huolimatta sitä, että joku näin voisi sanoa. Miten huonon äitiyden ylipäänsä määrittelee. Olenko minä ollut huono äiti ensimmäiselle tyttärelleni, koska imetin vain 6kk? Ja taasen mestariäiti pojalle, jota imetin 1½vuotta. Entäpäs Emma sitten...olenko jotain siltä väliltä, jos imetys lopahtaa nyt vuoden tienoilla. Mun mielestä on surullista, jos joku näin ajattelee oikeasti. Miten voin olla huono äiti toiselle ja toiselle hyvä äiti. Miksi kaikki asiat nyky-yhteiskunnassa pitää vetää äärimmäisyyksiin. Eikö kaikki voisi olla kohtuudella ja fiksusti. Miksi pitää imettä 3-vuotiaaksi tai miksi jotkut eivät halua imettää lainkaan? Pidän äärimmäisyyksiä melkein missä tahansa asiassa aika järjettömänä ja vaikeana asiana. Sellaisen ihmisen kanssa on vaikea olla, joka ei hyväksy mitään toista mallia. Tai ei sitä toista mallia tarvitse välttämättä hyväksyä, mutta välillä mielestäni ajatukset voi pitää itsellään. Sitä kutsutaan myös tahdikkuudeksi ja se tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä.

Ja sitten päästäänkin jo loppuviikon ohjelmaan (ja ajatuksiin), joka sanalla sanoen on ollut, noo...hieman vauhdikas. ;-)

Tapaturmaista äitienpäivä aattoa

Tässä mä istun aircast jalassa ja kiroan hyvää tuuriani. Käytin eilen Kunkkua ja en tiedä miten taas onnistuin...mutta jalka lähti alta sillä seurauksella, että siitä kuului pari kertaa krunts. En muuten kaatunut vaan juoksi "irtonaisella" jalalla sellaisen 5 metrin matkan mutaojan kautta ennenkuin saavutin tasapainon. Onneksi ei ollut lapsia lähellä..olisi voinut oppia muutamia uusia sanoja. Kaikkein hauskinta oli tietenkin se, että mulla ei ollut puhelinta mukana (ajattelin, että käytän koiruuden vain pikapissalla). No siinä aikani manailtuani ja pahimman oksennusolon mentyä lähdin konkkaamaan mäkeä ja portaita pitkin ylös. Kunkku pomppi ympärillä ihmetellen, että mitä toi tolleen. Pääsin kotiin, jossa onneksi ihanat rakkaat mussukat auttoivat äitiä saamaan jalan ylös. Tajusin myös hakea kylmäpakkauksen jalkaani. Tähän väliin: Onneksi Emma nukkui! Esko pääsi lähtemään töistä kotiin ettei mun tarvinnut ruveta miettimään mitään taksi installaatiota tämän trion kanssa. Odoteltiin siinä sitten aikamme, Emmakin heräsi, syötiin välipalaa ja sitten iskä tuli. Lääkärissä diagnoosiksi annettiin nivelsiteiden venähdys. Jalkaa ei kuvattu, joten sitä pitää nyt sitten itse osata tarkkailla sillä silmällä, että jos ei vkolopun jälkeen ala tuntua yhtään paremmalta, niin pitää kuvauttaa. Mä todellakin toivon, että ei tarvitse mennä enää, koska se nyt ois kaiken huippu, että siellä ois jotain vakavempaa...nään jo kauhukuvia itsestäni kipsijalassa hiekkarannalla. *urgh* Viimeksi jalasta meni nivelsiteet noin 8vuotta sitten, en kyllä kuollaksenikaan muista, että oliko edes sama jalka. Sattui kyllä niin sopivasti tähän synttärihässäkkään ettei ole tosikaan. Onneksi jalkaan saa varata kivun sallimissa rajoissa eli melko huoletta sitä käyttelen, mutta vaikeuttaahan se hieman elämää. Tällä hetkellä fiiliksiä kuvaa hyvin miehen sanomiset aikoinaan, kun käsi oli kolmatta kertaa mennyt sijoiltaan: Voiko vitutukseen kuolla? ;-D

Jotta tämä ei ihan marinaksi menisi, niin laitetaanpa tähän väliin kuva siskostani akvaariona vappujuhlissa vuonna2008: Ihan hieno siitä tulikin, vaikka itse sanonkin:

Kuolema

Aika rankka otsikko näin viikon alkua ajatellen, mutta Helsingin sanomien kirjoitus sai aikaan ajatuksia. Teksi käsitteli Leena Vilkan kirjoja Viimeinen vuosi 2007 ja suruvuosi 2008.

Juttu käsitteli Leena Vilkan vanhimman tyttären kuolemaa. Itkin tekstiä lukiessani, se kosketti ja tuntui pahalta. Olen aina ollut sitä mieltä, että vanhemman ei ikinä pitäisi kokea oman lapsen kuolemaa. Se on jotain niin isoa, ettei sitä varmaan voi käsittää. Pystyn empatioimaan Leena Vilkkaan menetystä, mutta pystyykö sitä oikeasti käsittämään hänen menetyksen. Voiko ihminen, jolla on kolme tervettä lasta ymmärtää mitä se menetys lopunperin on. Pystynkö minä ymmärtämään, miltä tuntuisi katsoa oman lapsen kuolemaa. Ei sitä varmaan kokonaan pystykään ennenkuin siinä tilanteessa...tai näin ainakin itse ajattelisin.

Mietin myös tekstiä lukiessani, että miten sitä suhtautuisi ystäviin, joilla on lapsia. Ymmärrän, että äidit pystyisivät omalla laillaan tukemaan, mutta mitkä ne omat tuntemukset olisivat näitä äitejä kohtaan? Jossain vaiheessa varmaan sitä tuntisi vihaakin. "Miksi sinulla on terveet lapset, mutta minä joudun kärsimään." Ymmärtäisivätkö nämä ystävät, että se tunne menee ohi, mutta se on sillä hetkellä luultavasti aika iso ja voimakas tunne.

Miten sitten muu perhe. Miten lapset reagoivat tälläiseen tilanteeseen? Miten valtava kaipuu lapsille jää, kun sisarus onkin yllättäen poissa. Miten isä regoisi? Hurjaa edes ajatella, mitä kaikkia tunnetiloja sitä joutuisi käymään läpi. En tiedä, miksi tämä asia tuli niin voimakkaana ajatuksiini. Pidän kuitenkin kuolemaa luonnollisena prosessina; vanhat kuolee ja se on normaalia. Ikävä toki jää, mutta sen pystyy hyväksymään. Sen on tarkoitus tapahtua. Kun kyseessä on lapsi, ei voi ajatella muutakuin, että maailma on kovin julma. Ehkäpä tämä asia tuli niin voimakkaana ajatuksiini juurikin siksi, että olen mielestäni aika vahva ihminen, mutta tälläisen tilanteen edessä voisin kokea romahtavani täysin.

Otteita Leena Vilkkaan kirjasta; "Äiti tuletko minun hautajaisiini?", "Kiitos äiti kun synnytit minut. Äiti, vaikka minä olisin kuollut, olisin silti sinun lapsesi, aina?" Kysymyksiä, joita lapsen ei mielestäni koskaan täytyisi joutua kysymään eikä äidin koskaan näihin vastaamaan.

Loppuun haluaisin muistaa kaikkia niitä äitejä ja perheitä tälläisen vaikean ajan ja muiston kanssa, tällä kevätkuvalla. Voimia.

Me ollaan vietetty ihana vappu ja ihana pitkä viikonloppu. Tässä kuva-antia vkolopulta.

Erika ja Emil maalattuina keskiviikkona 30.4.2008:

Päivällä oltiin työkaverilla, jolla on puolivuotias Elmo poika. Juotiin simaa, syötiin tippaleipiä ja leikittiin puistossa. Tässä Emma keinuu onnellisena ja toisessa kuvassa Elmo ja Johanna:

Illalla menimme viettämään vappua miehen entiselle työkaverille. Menoa ja meininkiä riitti taasen, kun muksut pisti vappuhurlumheit pystyyn. :)

Sitten Iskä lähti Erikan ja Emilin kanssa mummin pikkumökille ja heillä oli mukavaa. Oli kaarnavenettä, isoa kiveä ja pikkuserkkuja...hieman harmittaa, kun jäin kaikesta tästä paitsi. Mutta sainpas Emman kanssa laatuaikaa ja Kunkun ja Chilin, jotka selvästi kaipaavat sitä aikaa myös. Mutta tässä siis kivet ja kaarnat kuvattuna:

Lauantaina perhe tuli kotiin ja suuntasimme iltapäivällä koirapuistoon. Lapset ottivat ensimmäistä kertaa pyörät pidemmälle kävelylle mukaan ja hienosti tuo polkeminen sujui. Kunkku puistossa:

Illalla vielä Emilin kummitädillä ja sedällä jätskillä. Lyyti lukemassa Emmalle kirjaa:

Huh...ja tämä sää on aivan käsittämättömän mahtavan piristävää. Tuntuu, että olen niin hyvällä tuulella. <3