tiistai 30. joulukuuta 2008

Vuosi 2008

...meni jo...tai ainakin melkein...Toiseksi viimeistä päivää viedään ja elämä on täynnä uutta ja jännittävää. Ja voi miten paljon muutoksia voi vuodessa saavuttaa...tai saada...tai joutua kokemaan. Ihan kuinka vaan.

Katselin ja lueskelin tuossa helmikuisia (2008) kirjoituksia ja ne oli jotenkin tosi pinnallisia; "Liipalaapa...diipadaapa" ...ehkä en silloin uskaltanut kirjoittaa mitä todella oli mielessä. Sitä yritti vain porskutella päivä kerrallaan eteenpäin suossa. Vaikka ei se siltä ehkä kenestäkään näyttänyt, mutta voi kjesus. Mutta ne on menneitä ne ja niitä on sinänsä turha puida. Toki sieltä nousee aina välillä jotain asioita mieleen, mut
ta olo on niin seesteinen ollut jo pitkään, että ne on helppo käsitellä joko yksin omassa päässään tai puhuen hyville ystäville <3.>Kiitos siis ystäville tästä vuodesta...ilman teitä olisin varmaan pehmustetussa pyöreässä huoneessa.
Mutta, mitä tuokaan tuleva vuosi tullessaan?! Vautsivau...se vasta jännää onkin. Olisi hauskaa omistaa kristallipallo tai kyky nähdä tulevaan. Itse uskon, että tulevaisuus on valoisa...joo, aina sitä välillä sataa shittiä niskaan, mutta tämän vuoden jälkeen uskon, että mistä tahansa voi selvitä. Tai siis mä olen kyllä aina uskonut, että mistä tahansa selviää, mutta tämä vuosi on vahvistanut näkemystäni. heh...ja tähän väliin kun laitetaan, että poikkeus vahvistaa säännön...no joo...eipäs maalailla piruja seinille tai edes tänne blogiin. ;)

Tein päässäni pienen listan tai tiivistelmän vuodesta 2008 ja se oli aika huvittava...
tammikuu: tasapaksua
helmikuu: shittiä satoi joo
maaliskuu: en edes muista
huhtikuu: ahistaa
toukokuu: ahistaaaaa
kesäkuu: voi vittu!
heinäkuu: helpotus
elokuu: elämä
syyskuu: vau.
lokakuu: voiko tämä olla totta
marraskuu: voi
joulukuu: tämä syntyi päässä...

My heart can be torn to pieces and my
love can be taken away.
My eyes can be wet from tears and my head full of toughts.
My soul and mind can be a mess,
but noone can take my life and dignity away.

Life came to me and told me that it will save me.
Life is my hero,
Life is my love,
My Life is mine,
Life is worth living,
hear me.

Etsin kuva-arkistoistani jotain hienoa tunnelmallista kuvaa ja sitten tämä osui silmiini: Tämän kuvan myötä haluan toivottaa kaikille oikein aurinkoista vuoden alkua 2009!

tiistai 23. joulukuuta 2008

Tervetuloa JouLu!

Tervetuloa piparimajaamme...
Siinä on eteinen ja herkulliset puitteetJa se on puolenmetrin mittainen. <3Hajusintti Kynttilää...Ja tietenkin joululammas. <3

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Epäreilua.

Elämä on...

Tämä sana ja miete on ollut pari päivää tässä mielessä. Olen saanut jonkinsortin helpotusta yksinäisyyteen ja kainalottomuuteen...se kerrottakoon nyt näin ihan kaikille kirjallisestikin. En koe seurustelevani, mutta jotakin sänkykumppanin ja seurustelukumppanin välimaastoa tässä on ilmassa. Mutta se mikä tästä kaikesta tekee epäreilua on se, että en halua missään nimessä lapsia "sotkea" tähän vielä...haluan tutustua ja ihmetellä ja olla siellä kainalossa ihan keskenäni vaan. No, sehän ei ole mikään ongelma muuten kuin, että enhän mä näe tai pääse tutustumaan tähän "uuteen" henkilöön elämässäni, kun ei yhteistä aikaa ole. Kyllähän lapset on isällään joka toinen vkoloppu ja joskus arkisinkin yötä. Oma työ ja koiraharrastus vaan rajoittaa paljon arki-iltamenoja...ja toki
tämän toisenkin henkilön pitkät työpäivät ja treenit tuovat omaa haastetta järjestelyihin.

Yleensä kun aloitetaan seurustelu tai tapailu, niin sitä kuitenkin suht tiiviiseen tahtiin tapaillaan...tapaaminen kerran kahessa viikossa tuntuu vaan niin epäreilulta. Mutta näillä mennään...ei voi ainakaan sanoa etenevänsä liian kovaan tahtia. Positiivisuus kunniaan jälleen kerran. :-D

Ja näihin tunnelmiin ja ajatuksiin...jatkan Bing Crosbyn tahdissa...
"I'm dreaming of a white christmas..."

(Ainahan sitä voi unelmoida tälläisesta maisemasta...)

tiistai 9. joulukuuta 2008

Väsy.

Armoton väsy...onneksi kohta on joululoma ja onneksi ikkunassa piristää jouluvalot ja -pallot.


Tämä kuva on omistettu Iialle. Pirteyttä pimeään. <3

torstai 4. joulukuuta 2008

Melankolia jorpakkoon

Ystävät, kaverit, sukulaiset...joukkoja, ihmisiä, persoonia. Elämääni kuuluu paljon ihmisiä...tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Osaan pidän yhteyttä säännöllisesti, päivittäin. Toisiin vain kerran vuodessa. Tämä ei vähennä näiden ihmisten tärkeyttä elämässäni. Jokainen tuo siihen oman mausteensa. On suolaisia kavereita ja makeita ystäviä...happamuudesta en niin välitä, mutta sitäkin esiintyy ja vivahteena sekin voi olla välillä mieluisaa. Elämäntilanteet muuttuvat, ajatusmaailmat ja arvotkin joskus. Elämä vanhentaa ja ehkä joitakin jopa viisastuttaa (mä tuskin kuulun tähän viisastuneiden joukkoon, mutta voihan sitä aina toivoa ;)).

Ja kaikkien näiden sanojen takana pohdin lähinnä sitä, että miksi näitä vivahteita ei arvosteta. Miksi joidenkin mielestä, jotta voi kuulua joukkoon tai tuttavapiiriin, ajatusmaailman pitäisi kohdata 100 prosenttisesti tai edes 40 prosenttisesti. Miksi ylipäänsä pitää kuulua johonkin joukkoon...? Mielestä tärkeintä on se, että tuntee itsensä tai jos ei tunne; opettelee tuntemaan itsensä, tietämään oman arvomaailmansa ja kunnioittamaan itseään. Kun oma arvomaailma on kohdallaan, pystyy mielestäni hyväksymään myös toisen arvomaailman ja elämänkatsomuksen ilman, että se tuntuu itsestään huonolta tai epämiellyttävältä.

Tähän mielestäni sopisi hyvä esimerkki hyvinkin läheltä itseäni...
Meitä on kolme siskosta. Olemme samasta muotista veistettyjä, vaikka sitä ei ehkä ulkoisesti heti uskoisikaan ;). Mutta silti olemme täysin erilaisia...Olemme yksilöitä, joista jokainen on elämänsä varrella tehnyt päätöksiä, joita ehkä joku meistä ei hyväksy, mutta hyväksyy silti. Miksi? Siksi, koska meidät on opetettu kunnioittamaan toisen mielipiteitä ja arvoja. Meidät on myös mielestäni opetettu olemaan skeptisiä ja omapäisiä omalla tavallaan. Ei itsepäisiä, vaan omapäisiä. Kiitos siitä vanhemmilleni. En sitten tiedä, että ovatko he tyytyväisiä siihen, että heillä on kolme itsepäistä...eiku siis...omapäistä tytärtä. ;-D Mutta siis, se että joku meistä tekee toisen mielestä väärin tai hullunkurisesti ei vähennä tunteita, välejä tai arvoa toistemme silmissä. Se vaan on elämää.

Ihmiset ottavat kaiken niin kauhean vakavasti nykyään..."loosen up bro"...eläkee iisimmin ja nauttikaa kaikesta. Ja kun sanon kaikesta, tarkoitan myös sitä...ihmisen elämä on lopunperin niin hirveän lyhyt. Parhaassakin tapauksessa vaan sellaset 120vuotta. Nauttikaa kynttilöistä, auringosta (silloin kun se pilkahtaa tähän harmauteen), lapsista, ruohonkorresta, joka pilkahtaa vihreänä lumen keskeltä. Asian ei tarvitse olla iso, jotta siitä pystyisi nauttimaan. Tällä hetkellä katson lammasta silmiin ja hymyilen. Eikö elämä ole elämisen arvoista ja ihanaa...heitetään melankoliat jokeen ja kuten Frank Pappa aikoinaan totesi "rakastelkaa toisianne."


lauantai 29. marraskuuta 2008

Tajunnan virtaa

Viimeisimpänä blogipäivityksenä lupasin kertoa kun tajuan jotain. No mä tajusin tossa äsken jotain...*hehkulamppu pään päällä* Mä olen hieman hukassa itseni kanssa. Tai siis kyllä mä tiedän kuka mä olen ja mitä mä teen, mutta ne fiilikset on vähän hukassa.
Mitä rakkaus on? Mitä kaipuu on? Miksi olo on vaan aina näin viikonloppuisin niin tyhjä?

Rakkaus...niin...se iso sana, jota moni pelkää ja varoo. Rakkautta on niin monenlaista. On rakkaus lapsia kohtaan, niin sanottu äidinrakkaus. Lemmikkieläimiäkin rakastetaan. On rakkaus esineitä kohtaan; taloa, kuvaa tai vaikkapa tärkeää posliiniankkaakin voi siis rakastaa. Sitten on se rakkaus joka syttyy ja palaa kahden aikuisen ihmisen välillä. Ja mulla tulee tässä dilemma, että olenko mä ikinä oikeesti kokenut tätä rakkautta vai onko kyse ollut vaan äidinrakkaudesta. Yeah, eikö kuulostakin ihanalta. Suorastaan, niin no kummalliselta ja sekavalta. Vai kuoliko se rakkaus joka joskus oli olemassa miestä kohtaan? Vai oliko sitä? Kertooko se, että joudun ylipäänsä miettimään asiaa, sen että en ole oikeasti tuntenut rakkautta...Taas lisää asioita joita joutuu pohtimaan pienessä päässään.

Odotanko mä liikoja...siis rakkaudelta. Olisi ihanaa, jos joku vaan sais jalat alta...onko sellasta oikeesti? Kestääkö sellainen? Ja jos sellaista on, niin uskaltautuuko siihen lähteä mukaan?

Mutta näihin mietteisiin taas. Mä jään odottamaan sitä mun ritaria valkealla ratsulla. Mun ritarilla vaan on allaan HD. Tukkaa ei ole ja pukinparta ois aika jees. Huumorillahan siitä taas selvitään eikös juu. ;-)

Tällä tyypillä on tukka ja HD:kin puuttuu, mutta mikä parta!

torstai 20. marraskuuta 2008

Läheisyys

Pohdiskelin tuossa kirjoitettuani tuon edellisen tekstin, että enhän mä yksin ole. Mulla on kolme ihanaa lasta ja yks kappale erittäin läheisyyden kaipuista karvaturria, joka mm. öisin tuppaa viereen nukkumaan. Mietin myös sitä, että luultavasti se yksinäisyys kumpuaa lähinnä vain siitä läheisyyden kaipuusta. Ja joo, kyllähän sitä saa lapsia halailla niin paljon kuin sielu sietää, mutta sitä kaipaa sitä aikuisen ihmisen kosketusta...(lukija huom: vaikka koira nukkuukin vieressä, niin se ei kuitenkaan aja ihan samaa asiaa. :-p).

Läheisyys, yksinäisyys, rakkaus, seksi. Nämä on niin helppo sotkea toisiinsa...sitä on välillä ihan hukassa, että mikä se on se fiilis, joka nyt oikeasti tuntuu. Seitsemän vuotta suhteessa eläneenä sitä ehkä kaipaa myös sitä aikuista juttuseuraa. Olen ruvennut hirveästi juttelemaan itsekseni ja koiralle. Höperöksi ehkä tulossa. Toisaalta kaikki ystävät tietävät, että hoöperöhän mä olen. ;)

Mutta tässä kun on aikaa iltaisin pohdiskella, niin voin miettiä näitä fiiliksiä ja tuntemuksia ja kertoa teille lisää sitä mukaa kun tajuan niistä jotain...yeah right... :D

tiistai 18. marraskuuta 2008

Yksinäisyys

Kuudetta viikkoa kipeänä. Tänään oli taas huonompi päivä, oli varmaan hieman lämpöä...onneksi ei ehdi mittaamaan, tulis vaan entistä kipeämpi olo. Tälläsenä päivänä sitä miettii, että voikun olis se joku toinen tossa sohvalla vieressä. Joku joka ehkä lähtis käyttämään koiraa. Joku joka sanoisi; "Rakas, lepää sä. Mä hoidan kyllä iltatoimet." Joku joka ottaisi kainaloon, rutistaisi ja suukottaisi otsaa. Vaan ei ole...silloin se iskee: Yksinäisyys.

Eräs hyvä ystäväni juuri totesi, että pitäisi ottaa iisimmin ja levätä. Kroppa ei kestä jatkuvaa vouhkaamista. Eihän se kestä, mutta ehkä tunteetkin on helpompi käsitellä vouhottaessa ja mennessä. Ei pysähdy, ei tarvitse miettiä mitä tekee ja miten tekee. Tekee vaan, painaa eteenpäin, sitkeesti. Enhän mä ole heikko, mä olen vahva ja itsenäinen nainen. Ja PAM se iskee tajuntaan: Enkö mä välillä vaan sais olla se heikko ja käpertyä siihen kainaloon...no mihin helvetin kainaloon...ku ei sitä ole. Pitääkö mun pistää lehteen ilmoitus; "Etsitään hyvältä haisevaa, mukavaa käpertymispaikkaa. Ei tosikoille, ei lapsivihaajille, ei allergisille. Ei myöskään sitoutumisvimmaiselle, mutta ethän säikähdä jos sanon, että olet mukava."

Siinäpä ideaa...mutta saako silläkään yksinäisyyttä pois. Sekoitanko mä nyt rakkaudet ja yksinäisyydet keskenään. En ehkä tiedä, joten tätä pitänee pohdiskella. Lähden nyt vouhkaamaan, siinä kun ei tartte ajatella.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Hyvää syntymäpäivää Hanna!

Noniin. Nyt sitten taas se tapahtui. Vuosi tuli lisää. Paitsi, että oikeesti vasta neljän aikaan iltapäivällä.

28...kolme lasta...eronnut...koira...velkaa (paljon)...Mun mielestä tuo on aika hyvin tähän ikään saavutettu. Sitten kun on toiset 28 eletty niin ikää olis silloin niinkin paljon kuin 56. Mä toivon, että voin tuon ikäisenä katsoa elämää taaksepäin ja todeta kuinka hyvin asiat menikään. Välillä on nimittäin päiviä, kun tuntuu siltä, että mikään ei kiinnosta, lapset on hankalia, liikakilot kuvottaa, koirakaan ei opi mitään ja kaikki on päin helvettiä. Silloin pitäis aina pistää silmät
kiinni, hengittää muutama kerta syvään ja kuvitella esim. tämä kuva mieleen.

Koomista...mä välillä oikein ihmettelen, että miten sitä jaksaakaan. Mutta sitten mä muistan, että miksi jaksan. Positiivisuus, huumori ja ilo. Mä en käsitä miten ihmiset jaksaa masentua. Se ei sovi mulle. Mua ahdistaa suru...siis sellainen ylitsepääsemätön suru ja murhe. Tai ehkä voisi sanoa, että murehtiminen ärsyttää mua. Ja välillä kun itsekin siihen sorrun, rupeaa masentamaan. Mullahan on kaikki niin helvetin hyvin, että ei vois oikeasti paremmin olla. Mulla on välillä ollut mulle tyypillinen iloisuus ja positiivisuus kadoksissa, mutta se on ruvennut taas pikkuhiljaa tulemaan enemmän omaksi osaksi minua. IhAnAa!

ainiin...sitten kun on oikein huono päivä, niin näitä kuvia katsellen ei voi muutakuin nauraa ja kiittää, että on näin mahtavia ihmisiä olemassa! Tänks kaverit!

maanantai 10. marraskuuta 2008

Kuukausittaista päivittelyä...

Lupasin päivitellä blogiani. Ja tässä sitä nyt tulee taas löpinöitä.

Mä olen muuten kyllä ihan vakuuttunut siitä, että ihmisen elämä on aivan liian lyhyt, tunteja vuorokaudessa aivan liian vähän ja päiviäkin voisi olla muutama lisää viikossa...tietenkin niitä vapaapäiviä. ;)

Ajattelin että voisin tänne blogiini alkaa kirjoittamaan mietteitä ja ajatuksia omasta elämästä oikein niinkun todella. Asioita mitä pyörii päässä ja mitä tulee mietittyä päivittäin. Tiedän kuitenkin, että tätä lukee moni ja pelkään myös että moni voisi ajatuksistani loukkaantua. Toisaalta omia ajatuksianihan ne on eikä niistä olisi syytä loukkaantua, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Pitänee kokeilla.

Mutta ennenkuin kuitenkaan alan vakavia höpistä, tässä muutamia otoksia kuukauden varrelta.

Ylömummin mökillä urjalassa asustelee peikkokansaa. Tässä vain muutama kuvassa, koska koko kansan kuva meni ihan sumuraiseksi.
Orava leikki puussa. ja tuli jotenkin ihanan syksyinen kuva.
Chili käytiin hautaamassa mökille omenapuun juurelle. Oli kaunis ja raskas päivä. Ja tuntuu välillä edelleen aivan tautisen pahalta. Mutta Chilillä on nyt kaikki niin hyvin. Olet muistoissa rakas. <3

ja mun pieni iso mies täytti viis! Katsokaa tuota poseerausta. Mä en kestä, kun on söpö.
Taisin ehtiä...päivittämään, ennen päivän vaihtumista. Huomenna nimittäin tulee vuosia lisää. Pitänee keksiä jotain hauskaa sen kunniaksi.

Lööv end piis!

perjantai 10. lokakuuta 2008

Kiitos kaveri <3




Chili
15.4.1997-9.10.2008


They say memories are golden
well maybe that is true
I never wanted memories,
I only wanted you.

A million times I needed you,
a million times I cried.
If love alone could have saved you
you never would have died.

In life I loved you dearly,
In death I love you still.
In my heart you hold a place
no one could ever fill.

If tears could build a stairway
and heartache make a lane,
I'd walk the path to heaven
and bring you back again.

Our family chain is broken,
and nothing seems the same.
But as God calls us one by one,
the chain will link again.

torstai 4. syyskuuta 2008

Chili

Kun kerran Chililässä ollaan niin Chilistä juttua (selvennykseksi tuntemattomille, että koirasta on kyse). Meillä kävi tänään pieni tapaturma. Tai siis Chilille kävi. Ja mä täällä olen aika apeana tästä tapaturmasta ja miettinyt koko illan, että pitääkö mun asian tiimoilta jotenkin toimia. Ja jos niin miten.

Eli siis tapahtumaketju meni jotenkin näin: Chili makasi oviaukossa tavallaan kylki ja naama muhun päin. Kunkku oli sen takana ja oli ilmeisesti tulossa eteiseen mun luokse, jolloin Chili ärähti. No näitähän meillä sattuu, joten en sen kummemin asiaa noteerannut. Noo..Erika oli sitten tulossa siitä Chilin ohi myös eteiseen ja ilmeisesti kuurous ja sokeus sen verran haittaa elämää, että Chili oletti, että Kunkku se sieltä tulee ja rähähti. Verta ei tullut, mutta lonkkaan jäi "raaaisujälki" ja Erika itki. Kun koiruus tajusi, mitä teki, oli tietenkin äärimmäisen nolona. Ja kun tilanne rauhoittui Erikakin sanoi mulle, että "katso äiti, kun Chili on surullinen."

Että mitä helvettiä tässä nyt sitten pitäs tehdä. :-/


Chili rakastamassaan paikassa. Mökillä, pellolla jahtaamassa kiviä.

maanantai 1. syyskuuta 2008

"Jälki"...

Ja sitten mentiin. Uskomatonta, ihanaa, mahtavaa, jännää. Kaikki nämä sanat kuvastavat sitä fiilistä, kun näkee 10kuisen koiran jäljestävän ensimmäistä makkarajälkeään. Metsässä viivyttiin pari tuntia...neljä koirakkoa. Kunkku tosiaan ensimmäistä kertaa hommissa. Suursnautseri 6kk oli jo muutamia makkarajälkiä tehnyt. Valkoinen paimenkoira 1v3kk keväällä jo aloitellut harjoittelun, toimi hienosti ja sitten vielä ohjaajan rotikka 4vuotias....VAU, ensimmäistä kertaa taisin nähdä sellaisen "oikean" suorituksen ihan livenä; kapulat nousivat ja reitti päästiin hienosti loppuun. Siihen mekin sitten Kunkun kanssa pyritään. ;-) Mutta siis tämän upean illan jälkeen, voin vakuuttaa, että minuun iski treenikärpänen. Mä en muistanutkaan kuinka mä nautin metsässä koiran kanssa touhuamisesta! Nyt pitää vaan etsiä niitä ajankohtia jolloin pääsee metsään. Vielä palatakseni Kunkun suoritukseen, niin en olisi ikinä uskonut, että tuo kohvo osaa keskittyä niin upeasti hommaansa. Se teki homman rauhallisesti ja siististi. Kyllä mä olin ylpeä...kaipa sille jotain oppejakin on mennyt perille...vai olikohan kyseessä vain tuuri? No sehän selviää seuraavalla kerralla sitten.

Mutta näiden koirakuulumisten jälkeen. Lupasin niitä kuvia lastenhuoneiden seinistä, joten tässä tulee...
Ensin tyttöjen merenneito (siis jos joku ei tunnista kuvista ;-p) ja sitten Emilin linna.




Kuvat eivät ole järin hyviä...salamalla otettuja ja kamera ei ole siihen paras mahdollinen, mutta kyllähän noista nyt jotain näkee. Tuo linna on siis sitten koko seinän kokoinen. Valot ovat suunnilleen 120-140cm korkeudella. ;D

Ikävä

Kyllä voi tehdä pahaa. Rintaa ahdistaa ja tekisi mieli itkeä. Hakea lapset kotiin ja halata. Järkyttävän ahdistava tunne taas iski tässä illalla. Tiedänhän mä, että lapset on hyvässä hoidossa isällänsä, mutta tää ikävä on vaan niin raastavaa. Kaipa tämä helpottaa ajan myötä...tai ehkä sitä oppii olemaan yksin. En kiellä etteikö minulla olisi ollut mukavaa tätini 6-kymppisillä...en, ja varmasti rentouttavaakin. Sohvallakin oli mukava lukea lehtiä ihan vaan itsekseen ja itselleen. Pohdiskelin tuossa kyllä, että onko tämä yksinäisyyttä, mutta sitä se ei kyllä ole. Koirat tuovat helpotusta siihen olotilaan...eli yksinäinen en ole, mutta lapsia on kova ikävä. <3




Lapset olivat olleet lintsillä iskän kanssa tänään ja sain sähköpostiin muutaman kuvan. :)

Loppuun vielä nalle puhin mietekirjaisesta tämäniltaisia tunnelmia:

"Entä miten sinä voit?" sanoi Nalle Puh.
Ihaa pudisteli päätään.
"En oikein voi", hän sanoi.
"On ottanut voimille."


perjantai 29. elokuuta 2008

Pikainen vielä...

Vähän oli pakko muokata muutamaa asiaa. Ensinnäkin; en ymmärrä, miksi mulla oli joku Arizona-aikavyöhyke...Se on muutettu. :-D
Sitten nytten kaikki pääsevät ilman rekisteröitymistä kommentoimaan blogia. Joten te kaikki, jotka salaa luette mun elämästä, ilmoitelkaas ittestänne. ;-p

torstai 28. elokuuta 2008

Päivitysongelma

Minä kuulemma päivitän blogia ja kuvia blogiini liian harvoin. Noo...tässä sitä nyt sitten kellon lyödessä kohta puoli yksi, koirat käyttämättä ja syöttämättä päivitellään ja luetaan samalla eroperheistä ja lapsista. Mutta tätähän tämä on...tunteja on liian vähän (ostan mielelläni, jos jollain on myydä) ja tekemistä olis miljuuna. Mutta eiköhän tämä tästä helpota kun työt alkavat. Mä osaan olla sarkastinenKIN. ;-p ja huumorintajuakin löytyy edelleen ja vieläkin. En tiedä missä sitä olisikaan ilman naurua ja iloa. Mutta siis asiaan.

Lupaan kautta kiven ja kannon...ja niin edelleen, että kuvaan lastenhuoneen seinät eli maalaukset pikimmiten. Se vaan aina jotenkin unehtuu ja muistuu illalla, kun valo ei enää riitä. Joten tässä nyt viimeiseltä kuukaudelta tunnelmia ja kuvia.



Heti alkuunsa 4 kuvan sarja, josta tulee sanomista. ;-p Mutta laitan silti ja poistan jos uhkaillaan. Mutta siis ensimmäisessä kuvassa siskon tyttö, joka pääsi ripiltä! Mä en kestä...mä muistan kun Jenna synty...se oli pieni (niin minäkin) ja söpö (niin minäkin) ja niin viaton (niin minäkin).Isi ja äiti, ukki ja mummi ja ensimmäinen lapsenlapsi pääsi ripiltä. Näitä tulis vielä 8 juhlat...koittakaa kestää. :D
Rakas isosiskoni Anu.
Klo 10.00 "Et sä voi tollasta kuvaa laittaa...hyi!" Eli ensimmäinen sensurointi...
Ja rakas isosiskoni Tanja. (Mä en tajua, mistä mä olen saanut tämän kokoni...?!) *syö omenapiirakkaa*
Sitten siirryttiinkin uuteen asuntoon ja lasten hassutteluun. Eli eka kerros on kyseessä ja ikkunan ulkopuolella on jotain tötsiä joiden päälle on tosi kiva kiivetä ja sitten irvistellä äidin puhtaat ikkunat räkäisiksi. :)
"Viis piirakasta, mutta tämä vaniljakastike on äiti herkkua!"
Mun PIENI! Se alkoi...koulutie...mä en kestä...kohta se jo menee naimisiin. Eskarilaista tais vähän jännittää. Äitiä ei yhtään.
Tässä kuvassa on vaan sitä jotain...Näkyykö tässä kenties nuorimmaiseni tulevaisuus? Vain skede puuttuu.
Muumilaaksossa tuli vähän otettua...nimittäin kuvia. Mutta jos nyt laittais tänne vain yks tai kaks. Muumimamma oli tosi kiva Emman mielestä, kunhan pysyi nokkineen tarpeeks kaukana. :-D Äidin sylistä oli kyllä tosi kiva paijailla kuonoakin ja repiä vähän korvaa.
Huomaa Erikan ilme. Hieman kiikkui silta ja jännitti, mutta hienosti pääsi yli.
Äidillä meni hermo. Vankilaan; kulkematta lähtöruudun kautta. Tää ei muuten sit pidä paikkaansa. Meillä oli niin mahtava ja hyvä reissu, että oksat pois. Lapset käyttäytyivät ihanasti, äidit nauroi ja kaikilla tuntui olevan hauskaa...myös ampiaisilla, jotka ei meidän mielestä olleet hauskoja.
Mun nappisilmä. <3
Ja sitten sinisilmä. Toivottavasti tulevien hoitopoikien äiti ei pistä pahakseen. Ja jos, niin poistetaan sitten taas. Ja kyllä, työt alkais niinku 2.päivä! Vähän niinku jännitää, mutta ei kuitenkaan. Jännä nähdä miten arki lähtee rullaamaan viiden lapsen, eskari ja kerho kuljetusten, ruokailujen ja nukkumisten kanssa. Mutta kohtahan tuo selviää! :D
Naantalin leirintäalue ja Naantali pitäis kokea joku kesä oikein ajan kanssa. Mä jotenkin ihastuin koko paikkaan. Katsokaa nyt tätäkin maisemaa. *laulaa* "Vielä on kesää jäljellä..."
Ja sitten. Koska mulla ei ole kuvaa siitä salaisuudesta...joka siis ei ole salaisuus enää. Eikä ole kuvia lastenhuoneen seinistä. Niin laitetaan nyt sitten kaverini Iian ottama kuva musta. Tosi söpö...eiKÖ. Mutta eikö ole ihana punainen tukka. *lööv*
Ja nyt kun kello löi 0.40 ois varmaan syytä käyttää koirat iltapissillä. Ruuan het saivat ja söivätkin jo. Onneksi ehdin nukkuakin vielä kuus-seitsemän tuntia. Ja Emmakaan ei ole yskinyt...joten se lupailee hyvää loppu yöksikin.

Elämä on elämisen arvoista.
Kaunista ja kipeää.
En sure, itken.
Elän.

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Meidän mumminmökki

Laitetaan tähän harmaaseen elokuun iltaan jotain piristystä...

Meidän mökillä on perinteiset maisemat

Ihana saunamökki
ja huvila
Siellä on lapsen hyvä leikkiä...koirain myös.
Marjojakin on...
vaikka tänä vuonna vähänlaisemmin kai...
mutta muutama mehupurkki ja vadelma suuta makeuttamaan saatiin kyllä.
Pullasorsiksi heitä kai voisi tituleerata...
ja voi! sisiliskokin!

loppuun salaisuus...joka tulee sitten kuvanakin, kun parantunut on. Chili on jalassa aina. <3